Pisara on meren alku

Jännää kuinka ihmiset osaavat tehdä kasvatusrodun valinnastakin niin kovin vaikeaa. Mahdan olla oikea onnenpekka kun tiedän tarkalleen mitkä rodut minua kiinnostavat! Toiset kun tuntuvat punnitsevan mitä kummallisimpia asioita rotuja valitessaan. Vaikuttaa vähän huolestuttavalta kun riittävä kysyntä näkyy nousevan yhden jos toisenkin tärkeimmäksi kriteeriksi rotua valitessa.

Kysynnältään ja kannaltaan suuremman rodun kasvattaminen voi olla hauskempaa ja helpompaa, kun pentuja ei tarvitse kaupata kovinkaan pitkään ja jalostukseen löytyy riittävästi materiaalia. Kasvatusrodun valinnan ensimmäinen, ja ehkä myös ainoa, kriteeri pitäisi kuitenkin olla oma kiinnostus, ei suinkaan muiden kiinnostus. Kuten jo Tähdenlentoja tähyilemässä -tekstissä kirjoitin, mieleinen kasvatusrotu on usein parhaita keinoja säilyttää mielenkiinto kennelin ylläpitoa kohtaan.

Kasvattajalta vaaditaan toki kärsivällisyyttä ja ennen kaikkea työtä harvinaisempaa rotua olevien pentujen kauppaamiseksi. On tässä tullut itsekin tuskailtua milloin mistäkin syystä: kasvatit eivät käy kaupaksi, kiertävät kodista toiseen tai seisovat toimettomana nurkassa... Ongelmat eivät kuitenkaan estä kasvatustyötä, jos kiinnostusta rotua kohtaan oikeasti löytyy.
Harvinaisempien rotujen herättäminen nousee aina välillä puheenaiheeksi. Jos uudet harrastajat päätyvät aina suosituimpiin rotuihin niiden "helppouden" vuoksi, harvinaisempien kantojen nostaminen tulee olemaan mahdoton tehtävä. Jo yksi ainut ihminen pystyy kuitenkin ihmeisiin kun haluaa oikeasti tehdä hyvää jonkin rodun eteen.

Olen itse Meripelastajan kanssa elävä esimerkki siitä kuinka harvinainen rotu nostetaan harrastajien tietoisuuteen. Veikkaanpa, että iso osa turrilaisista väläyttäisi landseerin ensimmäisenä, jos heiltä kysyttäisiin mitä Lansu_ tuo mieleen. Ahkera landseereista puhuminen ja Meripelastajan esittely ovat saaneet virtuaalisen landseerkannan nousemaan parista hassusta koirasta jo reiluun pariinkymmeneen yksilöön. Paljon on vielä tekemistä esimerkiksi pysyvien virtuaalikasvattajien mukaan saamiseksi, mutta mitäpä sitä en tekisi tämän hienon rodun puolesta?
Landseerin kaltaisia pieniä rotuja on tällä hetkellä hyvin paljon virtuaalimaailmassa. Uskoakseni useammallekin niistä löytyisi ainakin se yksi kiinnostunut (tuleva) harrastaja, joka voisi omalla tekemisellään nostaa rodun suuremman yleisön tietouteen. Tätä ei kuitenkaan tule tapahtumaan tapahdu, jos kaikki uudet harrastajat kääntyvät tai heidät kannustetaan heti suurempilukuisten rotujen pariin.

Tarkoitukseni ei ole käännyttää esimerkiksi saksanpaimenkoira- tai samojedinkoiraihmisiä harvinaisempien rotujen pariin vaan kannustaa niitä harrastajia, joilta löytyy oikeasti kiinnostusta näihin rotuihin. Rohkea rokan syö eikä mene sieltä missä aita on matalin. ;)

Huono, huonompi, huonoin...

"Tuskin hakemaasi."
"Karmea mut toivottavasti kelpaa."
"Inspis katos kesken kaiken, mutta toivottavasti et järkyty."
"Enhän mä tartte palkkaa kun tuo on nyt vähän tommonen..."

Lukemattomiin tällaisiin kommentteihin törmäsin selaillessani huvikseni Karvaturrit.netin Pyynnöt ja tarjoukset -osastoa. Pisti vähän ihmettelemään, että missähän mahtaa mättää. Lieneekö tällä hetkellä muotia vähätellä omia tekeleitään vai eivätkö harrastajat oikeasti arvosta yhtään omaa kädenjälkeään.

Toiset ovat tehneet ulkoasuja pidempään kuin toiset ja tästä syystä jälkikin on erilaista. Jokainen tietää oman tasonsa ja voisi siten olla tyytyväinen kun saa aikaan omantasoisensa tai jopa hienomman ulkoasun. Aloittelijatkin voivat tehdä hienoja ulkoasupohjia, jotka kelpaavat jollekulle harrastajalle. Ei kuitenkaan anna kovin vakuuttavaa kuvaa, jos tuputtaa toisille ulkoasua, jota pitää itsekin karmeana. Miksi kukaan huolisi asua, joka ei kelpaisi edes tekijälleen sen rumuuden vuoksi?

En ymmärrä miksi ihmiset julkaisevat tekeleitään, joissa jo heidän omasta mielestäänkin heittää yksi jos toinenkin asia. Ei tee muille "tilausulkoasuja", mutta mulle ei tulisi itselleni mieleenkään esitellä jo omasta mielestäni epäonnistuneita tai täysin keskeneräisiä ulkoasuja muille. Vastaanottajahan saa aivan vääränlaisen kuvan taidoistani, jos annan hänelle asun, joka viiltää jo omia näköhermojanikin.
Työstövaiheessa voi toki vilauttaa asupohjaa vastaanottajalle ja saada siten vinkkiä siitä, mitä pitäisi ehkä muuttaa tai kehittää toiseen suuntaan. On kuitenkin aivan eri asia antaa keskeneräinen asu valmiina pohjana: "En saanut linkkejä tai otsikkoa mahtumaan minnekään ja asu sukkaa vähän muuten, mutta toivottavasti kelpaa..." Kelpaa? Oletteko oikeasti sitä mieltä, että asun pitäisi kelvata jollekin, jos se on vielä täysin kesken?

Jos kyse on vain typerästä muotivillityksestä väheksyä omia tekeleitään, en edes viitsi sanoa mitä mieltä olen... Tai ehkä sanon sittenkin. Tyhmä, tyhmä, tyhmä, tyhmä! Tyhmä on se, joka väheksyy omia asujaan ollakseen jotenkin "coolimpi ja kovempi tyyppi". Taidatte hypätä kaivoonkin, jos muut menee edellä.
Tähän liittyvä muotivirtaus, jota on onneksi näkynyt viime aikoina vähemmän, on se, että tekijä ilmoittaa kuinka kauan on asuunsa käyttänyt aikaa. "Tää on nyt vaan tämmönen parin minuutin asu" kuulostaa siltä, että tekijää ei olisi vähempää voinut kiinnostaa koko homma. Tai sit vastaavasti taas vähätellään omaa asua: "Se on huono, koska tein sen vaan viidessä minuutissa."

En tarkoita, että muille pitäisi tarjota vain asuja, joita itse voisi kuvitella käyttävänsä kennelissään. Kennelit ovat erilaisia niin tyyliltään kuin sisällöltään, joten yhteen kenneliin istuva ulkoasu siten välttämättä sovi toiseen alkuunkaan. Kokemuksesta voin kuitenkin sanoa, että ulkoasu voi olla omastakin mielestä hieno, vaikkei sellaista itse ehkä käyttäisikään. Vähän itsekunnioitus peliin hei!

Hullulla on hauskat huvit

Ehheh, huomasin (taas), että tässä venähti reilu kuukausi virtuaalijuttuja suorastaan vältellen. Karvaturrit.netissä olen kyllä pyörinyt entiseen tapaan, mutta olen yrittänyt viimeiseen asti kiertää kaukaa kaikki virtuaalikoiriin liittyvät sivustot. Virtuaalijutut eivät vaan ole jaksaneet tai ehtineet kiinnostaa yhtään. Huomaan monen muunkin harrastajan pohtivan Turrilassa virtuaaliharrastuksen järkevyyttä...

Ihan totta, onko tässä harrastuksessa loppupelissä mitään järkeä? Huolenpitomme kohdistuu täysin mielikuvituksen tuotteina syntyneisiin koiriin, joiden ulkomuodon lainailemme joltakin tutulta tai tuntemattomalta IRL-koiralta. Käytännössä nämä ihanat bittikoiraystävämme ovat pelkkiä pikseleitä ja muutama hassu rivi tekstiä, tosin ei sitäkään kaikkien kohdalla.

Virtuaalikoiraharrastus tuntuu olevan nykypäivänä yhtä kilpajuoksua: Ensin taistellaan siitä kuka saa ne kaikkein hienoimmat kuvat koiralleen. Sitten tapellaan liki verenmaku suussa paikoista virtuaalikilpailuissa, monissa lajeissa tänä päivänä vain ne aktiivisimmat ja nopeimmat harrastajat pääsevät mukaan kisoihin. Eikä kilpaileminen lopu vielä tähänkään, sillä pitäähän sen oman iki-ihanan virtuaalikoiran olla joukon kaunein, nopein, rodunomaisin, menestynein ja jokaisella mahdollisella tavalla PARAS!
Ei voisi tällä hetkellä paljon vähempää kiinnostaa tämä jatkuva kilpajuoksu. Moni, minä mukaan lukien, kertoo kisaavansa täysin fiilispohjalta, mutta tiedä sitten kuinka moni oikeasti toteuttaa väitettään. Omalla kohdallani tuntuu ainakin olevan sula mahdottomuus mahtua tokokokeeseen mukaan, jos en kyttää lajin kisakalenteria lukemattomia kertoja päivässä... Eikä tällainen mielestäni mahdu enää fiilispohjaisen kilpailemisen määritelmään, lähinnä se on verenpainetta nostattavaa pakkopullaa.

Totuus lienee myös se, että virtuaalikoirailu on oikeasti varsin aikaa vievää touhua. Jokainen virtuaaliharrastaja lienee joskus kuullut urputusta siitä, että istuu päivät pitkät koneen ääressä. Usein ajatus nopeasta koirien kisakalentereiden päivittämisestä osoittautuukin ainakin omalla kohdallani parituntiseksi maratoniksi, jonka aikana pitää päivitellä kaikki mahdolliset virtuaalisivustot ja ilmoittaa vielä koiria pariin uuteen kisaan. Puhumattakaan sitten siitä kalentereiden kyttäämisestä, jotta mahtuisi edes joskus kilpailuihin mukaan.
Kaiken kukkuraksi jatkuvaa koneen ääressä istumista ei pidetä nykymaailmassa kovin terveellisenä elämäntapana. "Hanki elämä!", tätä lausahdusta olen kuullut paljon varsinkin sisarusteni suusta. Mihin kaikkeen muuhun sitä virtuaalikoirailuun kuluvaa aikaa voisikaan käyttää? Lueskelin Turrilassa viime syksynä kuinka joku kaipaili toista harrastusta tämän rinnalle. Omallakin kohdalla virtuaalikoirailu oli pitkään ainokainen harrastus, mitä nyt valokuvasin ja rakentelin kotisivuja myös, mutta nuo melkeinpä lasketaan kaikki samaksi harrastukseksi. Aloitin kuitenkin syksyllä toisen, myöskin varsin aikaa vievän, harrastuksen ja virtuaalijutut on kyllä jääneet väkisin sen varjoon. Olenkohan nyt sitten hankkinut elämän? Vai siirtänyt sen vain (ainakin osittain) virtuaalimaailmasta oikeaan maailmaan?

Sitä tuntee myös itsensä aina välillä liian vanhaksi tällaisiin mielikuvitusleikkeihin. Tiedän, että Karvaturrilassa pyörii useampiakin minua vanhempia käyttäjiä, toiset ovat pyörivät foorumilla omaa uteliaisuuttaan, toiset hoitavat vastuutehtäviään ja jotkut heittäytyvät edelleen virtuaalikenneleiden vietäväksi. Lukeudun itse viimeisten joukkoon, mutta eikö vielä tämän vuoden aikana 20 vuoden ikään ehtivä ole jo aika vanha leikkimään mielikuvitusleikkejä? Lähes suoraan lasten kotileikkeihin vertautuva mielikuvitusleikkihän tämä on, mitä me nyt vaan satumme rakentelemaan leikeillemme virtuaalisen ympäristön internetiin.

Vaan mikä on se koukku, joka pitää aina vaan kiinni tässä harrastuksessa? Tälläkin hetkellä virtuaalikoirailu tuntuu pakkopullalta, jota täytyy suorittaa suoni ohimolla tykyttäen. Jokin ei kuitenkaan yhtä aikaa anna minun kuopata Meripelastajaa ja ampua virtuaalikoiriani kauas bittiavaruuteen.

Suurin syy täällä viipymiseen minun kohdallani on oman koiran puute. Käyn viikoittain ulkoiluttamassa yhtä tuttua koiraa ja olen sen ansiosta päässyt myös tutustumaan pikkupentujen elämään, mutta virtuaalikoiraharrastus on minulle kuitenkin likimain ainut linkki, jonka avulla pääsen tekemisiin suosikkirotujeni kanssa. Väittäisin, että jos minulle jollain käsittämättömällä ihmeenkaupalla suotaisiin se oma landseer, nämä touhut saattaisivat loppua suhteellisen lyhyeen.
Toinen syy piireissä pyörimiseen ovat toiset samanhenkiset nuoret. Koirattomana en kovin paljon kierrä erilaissa koiratapahtumissa, lähinnä noissa vuoden suurimmissa näyttelyissä ja satunnaisesti muissa kilpailuissa. Karvaturrit on sen sijaan aivan loistava väylä tutustua muihin nuoriin koirien ystäviin ympäri maatamme. Saman harrastuksen vuoksi kukaan ei myöskään tule nauramaan ja sanomaan, että onpas sulla tyhmä harrastus - jotain virtuaalisia koiria!
Kahden edellä mainitun ohella rakastan vielä kirjoittamista, joten mikä sopisikaan paremmin kuin erilaiset tarinat ja kuvaukset iki-ihanista koirista. Ei myöskään sovi unohtaa sitä totuutta, että vaikka kilpaileminen tuntuukin pakkopullalta, niin oman koiran yllättävä menestyminen jossakin lajissa saa kyllä iloiselle mielelle.

Itse matkaan tässä suuressa laivassa välillä tukevasti jalat kannella ja toisinaan kaikin käsivoimin kaiteen väärällä puolella roikkuen. Mikä saa sinut jäämään ja kenties palaamaankin kerta toisensa jälkeen virtuaalikoirien pariin?